Muuttuva ihmiskäsitys muuttaa organisaation

Muuttuva ihmiskäsitys muuttaa organisaation

teksti: Heikki Ervast

Puhutaan sitten organisaatiokulttuurin kehittämisestä, johtamistyyleistä tai vaikkapa sosiaalisen median keskustelukulttuurista, päädytään vetoamaan dialogin tarpeeseen.  Meidän tulee käydä dialogia eikä käskyttää, tulee olla dialoginen eikä toisten ohi huutava.

Kirsi Piha ja Mika Sutinen ovat kirjoittaneet mainion teoksen ‘Muutosvoimaa – Tutkimusmatka moderniin muutosjohtamiseen’.  Kirjassa käydään läpi muutosjohtamisen vallalla olevia tai olleita malleja, todetaan useimmat nykymaailmassa  vanhentuneiksi tai liian yksiulotteisiksi ja ennen kaikkea päädytän siihen, että mallit perustuvat varsin usein ihmiskäsitykseen, joka ei tuota tuloksenaan kaivattua muutosta eikä siihen sitoutumista. Ihminen ei vain toimi niin.

Pidän kirjan otteesta ja tavasta puhua ihmisestä muutosvoimana, yhdessäohjautumisesta, ihmiskäsityksen tuomisesta keskiöön, yrityskulttuurista, luottamuksesta ja kommunikaatiosta. Teoksessa painotetaan vuoropuhelun, dialogien merkitystä.  Tavallisesta poiketen kirjassa pyritään myös avaamaan mitä dialogi on ja mikä merkitys kuuntelulla on dialogissa.

Mutta menisin vielä pitemmälle. Vaikka kirjassa kerrotaan miten viestintätoimisto Ellun Kanoissa on tutkittu organisaation käyttämää kieltä ja pohditaan sen kautta dialogien laatua ja luottamusta rakentavaa kommunikointia, ei vielä kuitenkaan päästä siihen, miten yrityksessä tai organisaatiossa voitaisiin konkreettisesti päästä dialogiseen tilaan ja yrityskulttuuriin. Mitä pitää tehdä käytännössä, jotta päästään uudenlaiseen vuorovaikutuskulttuuriin?  Miten dialogisuus mahdollistuu? Ehkä tämä olisi seuraavan kirjan aihe tai erillisen harjoituskirjan sisältöä.

Dialogisuutta pitää harjoitella ja siihen pitää opetella. Ja oppiminen tapahtuu vain ja ainoastaan dialogien kautta. Dialogisuus on kokemuksellisuutta eikä siinä oikein tahdo aiheesta luennointi riittää.  Kehottamalla työyhteisöjä dialogisuuteen tai vaatimalla esimiehiä mukaan vuoropuheluun, päädytään helposti monologien sarjaan, jossa puheen pitäjät puhuvat, mutta eivät kuuntele.

Siis, puhumista ja kuuntelua on harjoiteltava. Se on haastavaa, koska siinä pakkaa helposti ihmiskäsityskin muuttumaan.

Itse harjoittelu tai vuoropuhelutilanteisiin valmistautuminen ei ole monimutkaista.  Puhumista voi harjoitella itse tykönänsä pohtimalla ennakkoon esimerkiksi seuraavia kysymyksiä: miten esitän asiani toisia kunnioittavalla tavalla? miten kuulijat mahtavat reagoida, jos ilmaisen itseni tällä tavalla? miten itse reagoin siihen, että sanomiseni nostattaa tunteita ja tunneilmaisuja? millä tavalla jatkan, jos olen itse tunteiden vallassa? jne. Jo pelkästään tällaisten asioiden pohtiminen valmistaa meitä kohtaamaan toiset aivan toisenlaisesta tulokulmasta. Olemme valmiimpia yhdessä ajatteluun. Dialogi on yhdessä ajattelua.

Kuuntelemista harjoitellaan vaikkapa sellaisella harjoituksella, jossa jatkokysymyksen pitää pohjautua juuri sanottuun (ei omaan tulkintaan asiasta), harjoittelemalla muiden kanssa erilaisia kuuntelijan rooleja (välinpitämätön, aktiivinen jne.) tai vain aloittaen oman puheenvuoronsa sanoilla “kuulinko oikein, että…” tai “ymmärsinkö oikein, että…”, jolloin vastaamisen tapa muuttuu jo lähtökohtaisesti toisen näkemystä kunnioittavaksi ja ymmärtämään pyrkiväksi.

Helpointa on tietenkin, jos vuoropuhelutilanteessa on mukana asiansa osaava dialogi-fasilitaattori, joka huolehtii siitä, että kaikki tulevat kuulluksi, jokainen odottaa vuoroansa ja että puhuminen ja kuuntelu erotetaan toisistaan. Tämä tarkoittaa sitä, että et välttämättä heti pääse kommentoimaan toisen sanomisia, ilmaisemaan tunteitasi tai esiin pyrkiviä ajatuksia. Omien sisäisten yllykkeiden ilmaisussa kuuntelu helposti unohtuu ja puheista muodostuu monologien sarja (debatti on usein tällaista). Vuoron odottelu mahdollistaa sisäisen dialogin käynnistymisen, ajatusten kypsymisen.  Sekin on osa yhdessä ajattelua.

Luin taannoin professori Jaakko Seikkulan mainion lausahduksen kuuntelemisesta: ”Kuuntele mitä toinen sanoo, älä mitä hän tarkoittaa.” Tässä asuu suuri viisaus. Kun arvailemme toisen tarkoitusperiä, ryhdymme tulkitsemaan ja lokeroimaan toista osapuolta. Oman maailmanymmärryksemme mukaisesti. Emme siis kuuntele. Sen sijaan sanotun kuuntelu on vastaantuloa. Se on dialogin edellytys.

Kiitos kirjoittajille ajatuksia herättävästä kirjasta! 

Koronadialogien myötä ymmärrystä hallitsemattomuuteen ja ennustamattomuuteen

Koronadialogien myötä ymmärrystä hallitsemattomuuteen ja ennustamattomuuteen

teksti: Heikki Ervast

Koronaepidemian aikana olemme joutuneet muuttamaan työskentelytapoja ja -käytänteitä. Kyseessä ei ole ollut suunniteltu muutos vaan se on tullut pyytämättä ja tilaamatta.  Valmistautumis- ja suunnitteluaikaa ei juuri jäänyt. Oli tehtävä se, mikä on välttämätöntä ja pakottavaa. Toiminta oli reaktiivista, mutta tehokasta. 

Samalla olemme huomanneet, että uudessa tilanteessa uudella tavalla toimittaessa olemme oppineet valtavasti uusia asioita. On otettu digiloikkia, keskitytty olennaiseen, ja yhteistyön muodotkin ovat muuttuneet. Kokemukset ja havainnot ovat olleet sekä myönteisiä että kielteisiä.

Tilanteen ennustamattomuuden ja hallitsemattomuuden myötä on syntynyt käsitys, että epidemian laannuttua palaamme toisenlaiseen maailmaan. Kaikki ei ole kuin ennen. Se on totta, mutta mitä se tarkoittaa. Miten reagoimme siihen? Yritämmekö muuttaa uudenlaisen maailman entisen kaltaiseksi vai toimimmeko uudessa tilanteessa uusilla menetelmillä ja ajattelutavoilla?

Kokemuksia on syytä prosessoida yhdessä ja aikaa käyttäen. Muutoin hukkaamme etsikkoaikamme ja “uuden normaalin” koittaessa tyydymme vain siihen, että elämä tasaantuu uomillensa.  Kriisitilanteessa opittu painuu taustalle. Onko silloin kykymme toimia yllättävissä tilanteissa ja kriiseissä parantunut? Olemmeko oppineet jotakin niin, että se on siirtynyt käytäntöön?  

Olisi paikallaan kokoontua yhteen kuulemaan kokemuksia, jakamaan opittua ja pohtimaan mihin suuntaan olemme tämän jälkeen menossa. Siis korona-ajan dialogeja. Koronadialogeja.

Niissä voidaan pureutua uuteen tilanteeseen pohtimalla kokonaisuutta mm. viestinnän, johtamisen, valmistelun ja suunnittelun, työtapojen, vuorovaikutuksen sekä yhteisöllisyyden näkökulmasta. Minkälaista oli toimintamme näissä asioissa ennen koronaa, sen aikana ja sen jälkeen? Mitkä johtopäätökset teemme kaikesta tästä?

Epidemian aikana olemme kuulleet valtiovallan taholta rauhoittavia sanoja. Toimimme “portaittain ja hallitusti”. On ymmärrettävää, että tällä halutaan valaa luottamusta ja mielenrauhaa. Niin pitääkin. Mutta kriisitilanteen jälkeen on myös hyvä pohtia missä asioissa voimme toimia hallitusti ja mitkä asiat eivät ole hallittavissa – ja miten sellaisessa tilanteessa ollaan ja eletään. 

Ilman epidemiaakin olemme tulleet sen äärelle, että joudumme lisääntyvissä määrin tottumaan tilanteisiin, jotka ovat ennustamattomia, hallitsemattomia ja  monitulkintaisia. Tarvitaan kykyä ja notkeutta toimia toisella tavalla. Tämä edellyttää toisenlaista otetta yhteistyöhön, johtamiseen, vuorovaikutukseen ja asioiden valmisteluun. Kompleksiset ongelmat eivät ole ratkaistavissa perinteisellä loogis-rationaalisella ajattelutavalla. Tarvitaan yhdessä ajattelua, luovuutta  ja jakamista, epävarmuuden sietokykyä.  Ongelmat ovat uniikkeja ja vanhat ratkaisukeinot eivät auta. On etsittävä uusia selviytymiskeinoja. Joudumme katsomaan toisiamme. Mitä sinä ajattelet tästä?

Ota yhteyttä, jos haluat jakaa ajatuksesi ja kaipaat yhdessä ajattelua:

KORONADIALOGIT